sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Itku lyhyestä ilosta

Kävellessäni tallille minun piti kirjoittaa tänne löytämistäni hirven jäljistä. Hiittilenkille ponien kanssa päästyämme minun piti kirjoittaa näkemästäni huuhkajasta. Vähän matkaa kärryteltyäni ajattelin kertoa kypäräkameran hankkimisesta. Entä nyt? Masentaa, vituttaa, itkettää, ärsyttää. Miksei hevosille saa varaosia? Miksen voi vaihtaa Koolta kinttuja Mailalle? Se on muutenkin vanhempi, pidemmällä vikalistalla varustettu ja minun käsiini soveltumaton hevonen -kuinka pahalta tämä kuulostaakaan, mutta tällä hetkellä siitä luopuminen ei olisi läheskään niin paha asia, kuin Mailasta.

Maailman Paras Putte perjantaiajelulla

Eilen olin soittamassa Koolle paloittelijaa. Ajattelin, että jatkan Mailan (ja Sandran) kanssa. En jaksa Koota, joka ei kiinnostu mistään muusta kuin syömisestä. Aivan sama mitä ponin kanssa yritän, se on aina haistavittu-fiiliksellä mukana. Joissain tilanteissa poistuu paikaltakin. Eilen kävin taluttamassa poneja edellistä yhteislenkkiä pidemmän reissun, olin varautunut Mailan kanssa ketjunarulla siltä varalta, että se ei pysy lapasessa. Päädyin kuitenkin vaihtamaan ponien naruja -olin raahannut yli puolet matkasta Koota perässäni. Kirjaimellisesti raahannut. Vetänyt sitä jokaisen askeleen eteenpäin. Laitoin ketjun turvan yli, poni käveli jopa joka toisen askeleen löysemmällä narulla. Ponin paikalla ei ollut väliä; kokeilin sitä vierelläni, Mailan takana, Mailan toisella puolella, takaviistossa minuun nähden, takaviistossa Mailaan nähden, takanani... Ja poni vain jatkoi laamailua.


En jaksa hevosta, jota pitää jatkuvasti kannustaa tai vetää liikkeelle -mieluummin hyssyttelen ja hidastelen kuin maiskuttelen ja pyydän siirtämään kinttuja reippaammassa tahdissa. Joissain tilanteissa, kuten maastoillessa, Koo innostuu puolen tunnin tai kolmen vartin päästä. Siihen saakka matka on ollut täynnä itkua ja tappelua. Maila on aina valmis kaikkeen tekemiseen -vaikkei se tajua maastakäsittelystä yhtään mitään, se on aina hörökorvin katselemassa, että hassu tyttö pyörittelee narua, ja tunkee päänsä syliini. Talutuslenkille? Jep, sopii! Ratsastukselle? Loistavaa! Merelle? Mennään jo! Ajolenkki? Parempaa ei olekaan! Ratsastusterapia? Kelpaa sekin! Olen muutaman kerran hinannut ponin ruohomättäältä eteenpäin, muuten tamma kulkee löysällä narulla vierellä tai vähän edellänikin. Olemme samoilleet tunteja pitkin metsiä, se ei kyllästy koskaan. Olen hoitanut tamman jalkoja tunteja, kesän aikana kymmeniä, ellen jo yli sata tuntia. En kyllästyisi siihen koskaan, jos sillä saisin pidettyä tamman kivuttomana.


Päivää vaille kuukausi sitten Maila nyrjäytti oikean etujalkansa. Toukokuusta lähtien olin tammaa kävelyttänyt ja tuota, toisinaan molempia etusia, kylmännyt. Heinäkuusta lähtien lähes päivittäin, kun sain ponit samalle tallille. Toukokuussa kävin kerran selässä, heinä-elokuussa muutaman kerran merellä, viimeisen kerran elokuun alussa. Tänään tamma rikkoi vasemman etujalkansa. Sen, mistä jalkavammailut vuosia sitten alkoivat.


Olin hakenut Koon ja kärryt talliin, harjannut ponit ja varustanut asiaankuuluvilla varusteilla; Koolle naruriimu ja koulutusköysi, Mailalle silat ja suitset tykötarpeineen. Mailalle kärryt perään, Koo kärryjen perään, seurue tallista ja hyppäys kärryille. Cavadeoksen ohi hiittilenkille. Ensimmäisen suoran keskivaiheilla tuli naapurin supermukava ravisetä lämminverisensä kanssa takaa ohi, pysäytin ponit. Koota pelotti, Maila olisi halunnut lähteä perään. Vaihdoimme muutamat sanat sedän kanssa, jatkoimme matkojamme; ravuri reipasta ravia, Maila reipasta käyntiä ja Koo nöpöhölkkää. Raviradan taakse päästyämme Maikki alkoi ehdotella ravia, mutta pyysin sitä edelleen kävelemään. Kävimme mutkan vanhalla autotiellä, palasimme takaisin hiittilenkille. Pitkän suoran puolivälin jälkimmäisellä osalla tamma edelleen ehdotti ravia, joten annoin sen hölkätä muutaman askeleen. Ponia hidastaessani putte kävi polvillaan, nousi heti ylös ja jatkoi käynnillä. Kyttäsin jalkoja, olin huomaavinani, että vasen jalka ottaa erilaista askelta ja tamma ehkä vähän nyökkää vasemman askeleelle. Kyttäsin edelleen, aina tallin pihaan saakka, jonne päästyämme pihassa olevat tallilaiset totesivat, että epäpuhdas on. Ja nimenomaan vasen. Ponien purku, tammalle kylmää, Koon hoito ja tamman liikkeiden tarkistus. Jalassa ei näkynyt talliin päästyämme eikä kylmäyksenkään jälkeen mitään. Ei lämpöä, ei nestettä, ei mitään. Kylmäyksen jälkeen liike oli ehkä vähän parempaa, mutta epäpuhdas edelleen. Tamman omistajilta loppui huumori tähän. Muutaman viikon olen jo saanut kuunnella, että seuraavasta jalan rikkomisesta ponista tulee paisti. Ei tarvinnut kauaa tätä odotella. 


Sanoinko jo, että vituttaa? Toivon, toivon niin paljon, että huomenna jalka olisi parempi. Molemmat jalat. Kunnossa. Niin kunnossa, kuin rikkinäinen jalka vaan voi olla. Toivon, että se vain nyrjähti pienesti. Tai tärähti. Toivon, että Maila voi käydä ensi viikolle merkityt terapiansa. Toivon, että etujalkojen pintelöinti auttaa tästä lähtien. Toivon, että joku viisas mies keksisi, miten hevosten jalat voi korjata. Tuollaisetkin, syntyjään huonoilla asennoilla olevat. Huomenna olen taas viisaampi. Tai en viisaampi, mutta tiedän ainakin sen hetkisestä tilanteesta enemmän. Ainiin. Koo hankaa taas. 24/7 loimitus jatkukoon. Se ei jaksa edes aiheuttaa suurempia tunnetiloja, ei kiinnosta. Tällä hetkellä joku typerä pieni kutkailu ei tunnu missään.


Maybe we're meant to lose the ones we love,
but I'll fight for you 'til then.

10 kommenttia:

  1. Eksyin sattumalta blogiisi, todella hieno ulkoasu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän, vaikkei kunnia siitä minulle kuulu. :)

      Poista
  2. Voi miksi taas :< Ymmärrän turhautumisen niiiin hyvin... Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... Onneksi kesä sentään meni kivasti eikä poni jalkavammaillut. Kiitos. ♥

      Poista
  3. Heippa,
    eksyin sattumalta blogiisi, ja olipa erittäin ikävä huomata, että menee huonosti:(
    Olen Silja, se tyttö, joka ratsasti ABC:llä vuonna nakkijaperuna siinä poikien ryhmässä viimeisen vuoden. Mun lemppari oli Sintti:) Do you remember?
    Piti kyllä pitkään miettiä, että tuo on se sama Karkki ku ABC:llä silloin, mutta ootko sä sama Reetta :D Aina tallilla olin vähän kateellinen ku sun sisko ja äiti oli siellä ja olit siellä niin kotonasi, kun itse vähän arkailin ja olisin kuvitellut, että sulla on ollut monta hienoa hevosta ja jos vielä ratsastat niin kisaat jollain hienolla tms. Mutta hauskaa huomata, että ootkin vähän kukkahattutäti sittenkin:D Käytän myös omillani säännöllisesti kuolaimettomia ja poni on puolet vuodesta kaviosillaan.
    Me muutettiin samana keväänä kun ABC lopetti, ei kauas, mutta maalle ja sain seuraavana talvena oman hepan (iso, vanha, 15v ex-ravuri lv), hirmuisen järkevää, kun meidän porukat ei ole mitään heppaihmisiä. Leevin jouduin lopettamaan viime talvena, kahdeksan vuoden jälkeen. Alussa tipuin kerran päivässä ja oli enemmän vaaratilanteita kuin laki salli, sitten vuoden-parin jälkeen alkoi sujumaan, vietettiin muutama hyvä vuosi ja sitten alkoivat vanhat vaivat vaivata. Paremmalla ja huonommalla menestyksellä mentiin, kunnes viimeisenä vuotena ei voinut enää kuin kävellä. Toisen ponin sain kaveriksi heti puolen vuoden jälkeen Leevin ostosta, Miltonin, 16v vanha eestinheppa, jolla vanhoja jännevammoja, senkin kanssa alku oli todella hankala, tipuin, poni ryösti ja oltiin vaaraksi niin itselle kuin sivullisille, mutta vuoden-parin harjoittelun jälkeen alkoi sujumaan,sujui vuosi-pari, kunnes jännevamma alkoi oireilemaan, ensin se toipui, sitten ei kerennyt toipua enne uutta ontumista, Milton lopetettiin keväällä 2012. Kolmas ponini, yksi elämäni poneista oli Antti, pikkuinen valkoinen, maailman kaunein villiponi, jonka sain keväällä 2008, sen kanssa leireiltiin, kunnes kasvoin liian pitkäksi 134 cm sirpukalle. Vuokraajat ratsastivat vuoden, kunnes 17 vuotiaana joutui saikulle kun alkoi ontumaan ja jalasta löytyi rakenteellinen jännetupin ahtauma. Saikaulla sairastui kuitenkin kaviokuumeeseen ja jouduttiin lopettamaan keväällä 2013. Jätti-shettis meille ostettiin 2009 keväällä, pikkusiskolle 7v. Itse ratsastelin sillä pari vuotta, kunnes sisko kasvoi vähän isommaksi ja otti itse vastuun ponivanhuksesta. Ne on nykyäänkin onnellinen ja terve pari, toisinaan kateeksi. Siskolle, Venlalla ei ollut alkuvaikeuksia ja poni on 23 ikävuodesta huolimatta täysin terve.
    Alkuun siis meille tuli uusi hevonen/ vuosi, sitten meni pari vuotta ja sitten ne jouduttiin, vanhat hevoset lopettamaan vuoden välein. Oli rankkaa tehdä päätös lopetuksesta, sitten tuli tavallaan helpotus kun päätös oli tehty ja poni päästetty kärsimyksistä - kunnes, uusi alkoi sairastelut. Vammailun kanssa on myös inhottavaa, se kun tietää, että jokainen paraneminen on vain vähän jatkoaikaa vanhojen kanssa..:(
    Syksyllä 2012 sain ylläpitoon silloin 5 v sh-tamman, joka on mulla vieläkin ja jonka kanssa saan nauttia terveen hevosen kanssa touhuilusta. Se sai pikku venähdyksen jalkaansa viime hiihtoloman aikaa ja oli kaamea tunne, että tästäkö taas alkaa pari kuukautta Leevin lopettamisen jälkeen uudesta vammaisesta murehtiminen. Onneksi se parani eikä ainakaan puoleen vuoteen ole oireillut.
    Ostin myös ihan oman hevosen kesällä -13, sh-ruuna Sinihaan Aatun, jonka kanssa myöskin saadaan nautiskella terveen elämästä, toivottavasti sullakin on vielä joskus ihana, terve hevonen, jolla saa vilistää pitkin metsiä ilman varusteita;) Kaikkia hyvää sulle, ja paranemisia hepoille!
    Voit jättää tän kommentin julkaisematta ja jos haluat, vastata vaikka mun s-postiin silja_vaarala@hotmail.com.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttien hyväksymisvaiheessa en näe kuin alkuosan kommentista, mutta jos haluat, voin tämän toki poistaa/piilottaa. :)
      Tosi siistiä, että eksyit tänne! Oon monesti miettinyt, että mitähän teille muille tuntiryhmäläisille kuuluu, ja välillä sit on jotain kautti jostakin kuullut kuulumisia. Ja tokikin sut muistan! :) Hah joo, kisannut en oo sitten vuoden 2009 ja silloinkin vain yhdet estekisat. Ainakin Koon ja mun osalta se oli siinä, me jatketaan kaulanaruiluja ja puskailuja. Mut vähän houkuttelis valjakkoajo, ehkä sit joskus jos on joku kiva pikkuponi ja parempi rahatilanne ja mahdollisuus kulkea etelässä valmentautumassa tai muuttaa sinne. :D Eikäpä omia oo näihin vuosiin eksynyt ku Koo, hoitoponeja muutama ja elämäni ensimmäinen vuokrahevonenkin kuukauden ajaksi reilu vuos sitten. Oon aina eksynyt vanhojen ja/tai raihnaisten pariin, sellasten, joiden kanssa ei välttämättä voi hypätä tai käydä laukkamaastoja, eikä välttämättä edes ratsastaa. Mut sen sijaan niistä on saanut ihan törkeen hyviä ystäviä, jotka on opettaneet hurjasti. Ja joo, kukkahattutädin vikaa on, toisinaan liiaksikin, vaan onneksi meitäkin mahtuu tähän maailmaan. :D
      Sulle on kyllä mahtunut epäonnea ihan liiaksi, huh! :( Mutta tällasta se vähän meinaa hevosten kanssa olla, kaikki on niin pienestä kiinni. Ja etenkin jalat on niin hauraat, ja kuitenkin niin tärkeät. Nuo alkuvaikeudet on kyllä niin tuttuja, huh, ei oo yks eikä kaks kertaa kun Koon selässä itkin ja tarrasin harjaan kiinni, toivoen, että se pysähtyy tallin pihassa eikä loikkaa auton konepellille. Tai no alku ja alku, ensimmäiset pari vuotta meni ihan kivasti, kunnes poni tajusi että olen vain avuton pikkutyttö joka ei mahda ponille mitään. Onneksi nuo ajat ovat takana, vaikka paljon opettivatkin, ja ehkä nykyisin tai vastaisuudessa, kun taitoja on tullut enemmän, ei tuollaisia tarvi enää kokea. Saan kyllä olla onnellinen, ettei Koon kanssa ole pahemmin tarvinnut uusia sairauksia parannellan-tosin nuo sen krooniset oireilevatkin kyllä lähes ympäri vuoden ilman erikoisjärjestelyitä, ehkä se kompensoi vähän tilannetta...
      Toivon tosissaan, että sun epäonni olis jo käytetty loppuun ja saat nauttia terveiden hevosten kanssa harrastelusta hamaan tulevaisuuteen saakka! Melkosta koettelua kyllä, huhhuh.
      Seuraava poni tulee olemaan niin pieni, etten sillä ratsasta -vaan voihan senkin kanssa kirmailla varusteitta puskissa, vaikka maastakäsin. :D
      Olipa kiva kuulla susta, vaikkei kaikki tapahtumat tokikaan kivoja ollut. Ne vaan valitettavasti kuuluu hevosteluun, joskus ihan liian olennaisena. :/ Voitais kyllä olla vastaisuudessakin yhteydessä. :)

      Poista
  4. Tsemppiä! Meillä pamahti takajalasta jänne elokuussa ja jalka näyttää nyt hyvältä päälle päin, mutta ei se kunnossa ole. Kylmää, kylmää, kylmää ja toivon, ettei tuo ryssisi sitä kovin pahasti ulkona. Stressaavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. :( Niin tympeitä nämä! Maikin etukintut on napsuneet niin monesti, ettei niistä enää jalkojen näköisiä saa. Tsemppiä teillekin!

      Poista

Kiitos kommentistasi jo etukäteen, ne piristävät aina päivää! Kommenttien valvonta on päällä, joten hyväksyn ne ennen julkaisua -älä siis ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin. :) Halutessasi voin olla julkaisematta kommenttisi, kunhan ilmoitat siitä minulle.